Mielipidehenkilö A:

Kyllä meidän pitää ensin hoitaa omat asiat kuntoon ennen kuin mennään sorkkimaan toisten asioita!

B:

Tehdään sitten niin! Unohdetaan eurokriisit ja pakolaiset ja keskitytään nyt vain omien asioiden hoitoon.

Uutiset:

Terrori-isku Pariisissa tappoi vähän päälle toistasataa ihmistä. ISIS ilmottautui tekijäksi.

A:

Rajat kiinni koko Euroopassa!

B:

Pitikös meidän keskittyä vain omiin asioihin ennen kuin mietitään toisten kohtaloa?

--------------

No, tuo ei ollut se pointti tässä tekstissä. Pointtini on taas hiukan syvemmälle pureutuva. Se on tällä kertaa fundamentalismi. Maailman vaarallisin tapa suhtautua, ylipäätään mihinkään. Ja tässä en tahtoisi säästellä ketään, en muslimeita, en kristittyjä, en uskovaisia tai ateisteja. Mutta miksi minä menen näin perimmäsiiin asioihin?

Julkisuudessa ja satojen muiden kirjoittajien blogeissa puhutaan jo riittävästi Pariisin terrori-iskujen pinnallisesta syystä ja sen seurauksista. Sanotaan, että ISIS on syyllinen iskuun, ja että rajat on suljettava jotta heitä ei tule enempää, tai toisaalta että pakolaiset itsekin ovat paossa ISISiä eikä pakolaisten tulovirta Eurooppaan näin ollen lisää todennäköisyyttä ISISin terrori-iskuille täällä. Muut ruotikoot näitä syitä ja keskustelkoot siitä mikä on kaikille näkyvää, keskustelkoot palosta ja sen rajaamisesta ettei palo leviä. Itse koetan nyt osoittaa lukijoille sen, mikä ei ole niin ilmeisen näkyvä osa tätä toimintaa, osoittaa missä palo kytee, ja miten sen voi (tai miksi sitä ei edes voi) tukahduttaa.

Lähdetään nyt siitä, mitä fundamentalismi tarkoittaa, tai pikemminkin, mitä minä sillä tarkoitan. Tarkoitan sillä sitä, että opinkappaleita (uskonnollisia julistuksia/pyhiä tekstejä tai ideologian doktriineja, tavallisen yksilön tai muun yhteisön yhdessä luomia periaatteita) asetetaan ehdottomiksi totuuksiksi ja tulkitaan kirjaimellisesti, eikä mikään muu tulkinta saati vieras tiedon lähde voi olla oikeassa. Fundamentalismi sopii tavaksi oikeuttaa tekoja, joita ihmisten muuten olisi vaikea niellä. Myös ihmisten pakkokäännyttäminen johonkin ja manipuloiminen tulkitsemaan kirjaimellisesti on tapa värvätä ihmisiä jopa äärimmäisimpiin liikkeisiin ja hirmutekoihin.

Maailman historian kenties vaarallisin - tai ainakin tehokkaimmin jäjestäytynyt - terroristijärjestö oli muinainen Kristinusko itse, melko pian Rooman hajoamisen jälkeen*. Kirkko lännessä alkoi saalistaa ja teloittaa vääräuskoisia hyvinkin järjestelmällisesti. Heille Raamattu oli Jumalan sana ja se taas totta. Mutta varsinainen fundamentaaliuden lähde ei ollut sokea usko Raamatun sanoihin, vaan fundamentaalina oli usko ylipäätään. Siispä, se joka ei uskonut, vaikka muutoin olisikin toiminut niin kuin Raamatussa kehoitetaan, rikkoi fundamentaalia lakia uskomisesta, ja sellainen piti hävittää maan päältä (joko käännyttämällä, tai tarpeen vaatiessa jopa murhaamalla). Onneksi sittemmin jopa itse Paavi on pyytänyt anteeksi Kirkon toimintaa, ja nykyisin - fundamentalistiset kristityt kun ovat vähemmistössä - yleinen mielipide uskovaistenkin keskuudessa lienee se, ettei Kirkon toiminta vielä 200 vuotta sitten - saati noin 600 vuotta sitten kun tilanne oli pahimmillaan - ollut hyväksyttävää. Muistettakoon, että myös kristityt itse olivat vastaavan vainon kohteena ennen Konstantinus Suuren päätöstä tehdä Kristinuskosta Rooman valtionuskonto.

Tällä hetkellä Islam on samassa tilanteessa kuin Kirkko satoja vuosia sitten, sillä erotuksella että Islamin päälinja ei käyttäydy yhtä epäinhimillisesti, vaan fundamentaalista suuntausta edustavat yksittäiset terroristijärjestöt, kuten ISIS. Näidenkin järjestöjen toiminnan takana, ei ehkä virallisesti mutta käytännössä, lienee sellaiset uskonnolliset johtajat/julistajat jotka itse uskovat niin syvästi Islamiin, että katsovat itse kunkin joka ei siihen usko, loukkaavan häntä niin henkilökohtaisesti, että heidät on syytä listiä. He ovat onnistuneet vakuuttamaan monet seuraajansa heitä käännyttäessään, että vain Islam on oikea uskonto ja että ne ketkä eivät suostu sitä uskomaan, pitää hävittää. Keinoksi siihen on otettu terrori-iskut, joilla pyritään pala kerrallaan murentamaan vääräuskoisten hallintaa.

Mikä fundamentalistisissa liikkeissä viehättää? No, mitä huonommin itsellä ja niillä sinun identiteettiä määrittelevillä yhteisöillä (kylä/kunta/valtio/ihmiskunta/uskonto etc.), sitä helpommin sorrut äärimmäisiin tulkintoihin. Tämä on sinällään ihan luonnollista. Kun eläimen aikoina ihmisheimolla meni huonosti, ei ollut ihmisellä aikaa miettiä sen todellisia syitä. Se oli helppo tuolloin mobilisoida äärimmäisillä mielipiteillä toista heimoa vastaan. Ja mitä suuremman raivon valtaan tuo heimo itsensä lietsoi, sitä todennäköisemmin se voitti tuon taistelun. Ja niin nämä muukalaisvihalle herkät geenit siirtyivät uusille sukupolville, ja rauhallisemmat jäivät alakynteen. Vaikka kuinka tahtoisin, että rakkaus olisi se, joka tuo voimaa ja lopulta voittaa, näyttää minusta kuitenkin siltä, että vihan ylivoimalla on ajettu ihmislajia eteenpäin aina näihin päiviin asti, kunnes tuo kehitys on hidastunut, sivistyksen tavoittaessa jo melko suurta osaa ihmisistä. Mennee kuitenkin vielä melko monta vuosikymmentä tai vuosisataa, tai jopa vuosituhatta, ennen kuin sivistys ottaa yliotteen meidän primitiivisistä taipumuksista, ja järki tunteiden sijaan alkaa hallita ihmiskuntaa.

Tahtoisin vielä lopuksi muistuttaa, että fundamentalismi on vaarallista, olipa sen perusta missä hyvänsä. Ja mitä laajempaa osaa elämästä sen opit koskevat, sitä vaarallisempi. Kyse ei ole siis ainoastaan siitä, että uskonnot ajavat ihmisiä hirmutekoihin, vaan myös sokea usko johonkin poliittiseen liikkeeseen voi olla pitkällä tähtäimellä jopa vielä tuhoisampaa. Minun ei edes tarvitse repiä pakasta tiedät-kyllä-mitä-korttia, vaan esimerkkejä löytyy lähihistoriastamme. Tiedämme, että fundamentaali usko kommunismiin ja sen voimaan, Pohjois-Korea tai sotaa edeltävä Neuvostoliitto esimerkkeinä, voi johtaa melkoiseen joukkokärsimykseen. Kommunismin vastavoima kapitalismi, tai edellisessä blogissani mainittu uusliberalismi, eivät fundamentaaleina ole yhtää sen turvallisempia. Jo nyt on nähtävissä, että maissa joissa uusliberalismin oppeja on sokeasti noudatettu, kuten Yhdysvalloissa, yleisen hyvinvoinnin tunnusluvut, kaikki toisensa jälkeen menevät alamäkeen. Saman aatteen ajama vapaa kauppa, on tehnyt köyhistä maista riippuvaisia suuryhtiöiden tehtaiden sijoittelusta, ja samaan aikaan lännessä kärsitään työttömyydestä.

Mitään voimaa, ei uskonnollisuutta tai ateismia, ei uusliberalismia tai sosialismia tai edes sosialidemokratiaa näiden välissä, pidä laskea riehumaan vapaasti, sillä se tuhoaa uhrinsa, kannattajansa/jäsenensä ja siten itse itsensä, niin kuin ihmiskunta konsanaan...

Olkaamme siis kohtuullisia!

--------------------------

*saamani palautteen perusteella, tahdon tarkentaa, etten pidä Kirkkoa nykyisellään "terroristijärjestönä". Myönnettäköön, että tuo sananvalinta oli hiukan hämärä, ja sen olisi voinut muotoilla pikemminkin "Maailman historian kenties tehokkaimmin organisoitu terrori, oli Keski-aikaisen Kristinuskon harjoittama järjestelmällinen ei-krisitittyjen lahtaaminen". Huomautettakoon, että tekstissäni kerron lähes kaikkien nykyisten kristittyjen, Paavista alkaen, jakavan tämän mielipiteen, eli sen että Kirkon toiminta joskus aikoinaan ei ollut hyväksyttävää. Siihen, että Kirkon harjoittama terrori on taakse jäänyttä elämää, viittaan myös seuraavan kappaleen alussa, kun väitän Islamin olevan samassa tilanteessa, kuin Kristinusko satoja vuosia sitten.

Annettakoon Kirkolle vielä tunnustusta siitä, että vaikka se monien silmissä näyttäytyy konservatismin jykevimpänä linnakkeena, ja näin ollen "kaiken vapauden kahlitsijana", niin kannattaa muista että Kirkko tänä päivänä tekee paljon myös hyvää. Lähin esimerkki on se, että se mm hoitaa meidän maahan laiton kun itse kustakin aika jättää, ja Kirkko on mukana myös hyväntekeväisyydessä.

Ja miski minä, joka itsekin olen "jonkin sortin uskovainen", omiani terroristeiksi haukkuisin? Ja jos kristityt yhä tänä päivänä käyttäytyisivät samaan tapaan kuin keski-ajalla, ja vielä uuden ajankin alussa, niin enpä irtisanoutuisimpa tästä liikkeestä.

2.3.Kansainvälisiä tuulia - Uusliberalismi rantautuu

Uusliberalismin synnylle on ehkä vaikea määritellä syntyhetkeä, mutta itse voisin väittää, että sen liekkeihin leimahtaminen tapahtui, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon päätti yksipuolisesti erottaa Yhdysvaltain dollarin Bretton-Woods järjestelmästä. Järjestelmän, joka luotiin jo 1944, ideana oli, että aluksi määriteltäisiin kuinka suurta määrää kultaa yksi dollari vastaisi. Tämän jälkeen yhteisestä kassasta löytyisi aina liikkeellä olevaa dollareiden määrää vastaava määrä kultaa. Yhdysvallat kuitenkin painatti valtavia määriä dollareita, mm. Vietnamin sodan rahoittamiseen, eikä kultavaranto pysynyt perässä. Dollarin arvo laski, ja sijoittajat alkoivat vaihtaa dollareita kultaan, ja kultavaranto alkoi ehtyä. Nixon teki lopulta omavaltaisen ratkaisun ja irroitti dollarin järjestelmästä, ja kellutti sen. Tätä esimerkkiä seurasivat myös monet muut valtiot, ja niin pääoma saattoi liikkua vapaammin kuin koskaan. (Patomäki, 2007).

Patomäen (2007) mukaan uusliberalismilla oli aluksi vastustajansa, sillä sosialidemokraattiset aatteet olivat jo juurtuneet syvään. Niin myös Iso-Britanniassa, josta lopulta tuli kuitenkin uusliberalismin toinen kehto Yhdysvaltain ohella. Toisaalta uusliberalismi sai myös jalansijaa vasemmistolaisissa opiskelijaliikkeissä, joissa niin ikään ihannoitiin yksilön vapautta. Lopulta uusliberalismi nousi hallitsevaksi liikkeeksi, eikä vähiten suuryhtiöiden pa(i)nostuksen ansiosta. Suuryhtiöt katsoivat, että vapaat markkinat olivat näille eduksi, ja siksi he ponnekkaasti kannattivat ideologiaa joka mahdollisti vapaimmat mahdolliset markkinat. (Myös Ferguson ja kump., 2002).

Vuonna 1972, Yhdysvalloissa perustettiin The Business Roundtable - järjestö, jonka jäsenyhtiöt muodostivat yhteensä yli puolet Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Järjestö julisti avoimesti sitoutuneensa “agressiiviseen pyrkimykseen saada mahdollisimman paljon valtaa yhtiöille”. Samainen järjestö rahoitti myös valtavilla summilla eri tutkimuslaitoksia ja ajatushautomoita, joiden oli siten määrä tuottaa perusteluita, ja tarvittaessa jopa empiirisiä todisteita uusliberalismin tueksi. Edelleen Patomäen (2007) mukaan ratkaisevaa uusliberalismin voittokulussa on ollut pääoman vapaa liikkuminen, sillä se on estänyt vasemmistolaisten talouspoliittisten ratkaisujen toiminnan.

Esimerkkinä on Ranskan presidentin, Francois Mitterandin, yritys toteuttaa vasemmistolaisempaa talouspolitiikkaa, mikä johti siihen että suuryritykset ja pankit eivät itse uskoneet sen toimimiseen ja pääoma pakeni. Odotukset olivat siis itseään toteuttavia. Samankaltaisista syistä myös ruotsalaiset sosialidemokraatit hävisivät vaalit vuonna 1976. Heidän palatessaan hallitusvastuuseen 1982, sosialidemokraattien Olof Palmen määritteli “kolmannen tien” uudelleen, olevan nyt perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin välissä. Tätä myötäilivät myös muut Pohjolassa, ja niin uusliberalismi saapui Suomeenkin. (Patomäki, 2007).

Myös Fergusonin ja kumppaneiden (2002) mukaan, uusliberalismi raivasi 1970-luvun loppuun mennessä tiensä sosialidemokratian hegemonian alta. Eräs voimahahmo tässä oli 1979 Iso-Britannian pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka ajoi uusliberalismin asiaa yksilöille kohdistuvan porkkanan avulla. Perusajatuksena oli luoda Iso-Britanniasta liikemaailman keskus, joka olisi erityisen otollinen bisnesmaailmalle. Sen kannatus perustui myös osin ajatukseen siitä, että se loi yksilöille mahdollisuuksia tienata suurempia omaisuuksia kuin säännellymmässä hyvinvointivaltiossa. Iso-Britanniassa oli yleisenä ajatus “ahneus on hyvästä” (“greed was good”). Niin brittiläinen hyvinvointivaltio sai Thatcherin hallituskauden (1979-1990) aikana, lukuisten supistamisten jälkeen näivettyä, uusliberalismin hengessä. (Ferguson ja kump. 2002).

Lähteet:

-Ferguson, Iain, Michael Lavalette ja Gerry Mooney (2002): Rethinking Welfare: A Critical Perspective. Lontoo, SAGE Publications, 2002.

-Patomäki, Heikki (2007): Uusliberalismi Suomessa: lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki, WSOY, 2007.

Aloitan esityksen karkealla yksinkertaistuksella puolueiden poliittisista asemista, talouspolitiikan akselilla vasemmisto-oikeisto. Joskus silloin ennen vanhaan, kun ajattelemme vain talouspolitiikan vasenta puolta, ja jätämme oikean puolen kokonaan huomiotta, SDP:n linjaukset olivat aikalailla keskivaiheilla. Kommunistit edustivat tietenkin äärimmäistä vasenta laitaa, ja sitten on se poliittinen keskusta johon siis tämä tarkasteltava akselimme rajoittuu. Kommunistit edustivat saman aikaisesti liberaaliutta, ja siihen suuntaan menivät myös demarit, eivät kylläkään yhtä voimakkaasti. Vasemmistolaisuus ja liberaalius kulkivat siihen aikaan pitkälle käsi kädessä.

Nykypuolueista, jos jätämme kommunistit omaan arvoonsa eduskunnan ulkopuolisina, vanha demarilinja on siis vasemman puoliskon keskellä, vasemmistoliitto tämän ja äärivasemman puolivälissä, perussuomalaisten talouspolitiikka taas demareiden ja koko poliitiisen akselin keskustan puolivälissä, näin suurin piirtein (ei todellakaan tarkasti) voitanee ajatella. Lama toi kuitenkin uuden tilanteen. Puheenjohtaja Lipponen osasi vetää oikeista naruista, ja siirsi demareiden linjaa "siitä perinteisestä" lähemmäs keskustaa, mikä tarkoitti siis ikään kuin nykyisen perussuomalaisten tontille astumista. Mutta koska Perussuomalaiset-puoluetta ei vielä tuolloin (ek-vaalit -95) ollut, SDP saattoi laajentaa tällä siirrolla kannatustaan hiukan keskemmälle. Lama oli myös aikaa, jolloin oli käytännössä pakkokin harjoittaa hiukan oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa, kuin mikä demarilinja perinteisesti oli ollut.

Tulevaisuuden kannalta suurin virhe tehtiin ennen -99 ek-vaaleja, pitämällä otettu lähempänä keskustaa oleva linja. Lipponen onnistui karismallaan ja osaksi vielä laman (tai pikemmin sen muistojen) vaikutuksesta pitämään puolueen aseman suurimpana puolueena, mutta samalla luotiin kuvaa pysyvän askeleen lähemmäs keskustaa ottaneesta puolueesta. Samaa linjaa jatkettiin vielä ek-vaaleissa-03, ja tapahtui tippuminen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Heinäluoman ei enää onnistunut tehdä siirtoa takaisin vasemmalle, kun hallituskumppani (Keskusta) oli suurempi ja puolueesta katsottuna oikealla puolella. Oppositio vuodet 07-11, tekivät puolueelle hyvää, kun vallalla oli porvaripuolue, joten demareilla ei ollut taakkanaan perinteistä oppositiopuoleen dilemmaa: ajaakko omia arvoja vai vastustaakko hallitusta? Silloin se oli demareille sama asia.

 Ek-vaalit -11 olivat erikoiset, kuten hyvin muistamme. Perussuomalaiset nousivat ryminällä eduskunnan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Silloin SDP jäi kakkoseksi, Kokoomuksen pitäessä pintansa nousten suurimmaksi. Talous oli ja on edelleen kriisissä ja hallituskumppaninamme on meitä selkeästi oikeistolaisempi puolue, ja isommalla mandaatilla eduskunnassa. Oli taas pakko ottaa askel lähemmäs keskustaa, ja samalla astua persujen tontille. Siinä missä eduskuntakausi -95-99 olisi voinut näyttäytyä puolueen historiassa poikkeuksellisena ajanjaksona kun oli pakko olla oikeammalla kuin normaalisti, niin nyt näyttää siltä että -95 otettiin pysyvä askel oikealle, ja vain oppositiokauden ajan räksytimme vasemmistolaisempana puolueena. Vaikka kaikki eivät asiaa ehkä näin koe tai miellä, tai tule edes asiaa ajatelleeksi, niin väittäisimpä että ilmiö jossa nyky-SDP:tä pidetään linjattomana puolueena, johtuu tästä. Suureksi osaksi omaa syytään, mutta osaksi myös pakon sanelemana.

Jos taas ajattelemme nykyhetkeä, ja sijaintiamme talouspolitiikan akselilla äärivasen-talouspoliittinen keskusta, olemme lähempänä keskustaa kuin vasenta. Siellä on myös Perussuomalaiset. Näin me olemme menneet ehdon tahdoin jakamaan niukkoja poliittisia resursseja vasemmalla puolella toisen suuren puolueen kanssa, jättäen samalla Vasemmistoliitolle laajan liikkumavaran. Pitää ottaa myös huomioon se, että edelleen meidän peruskannattaja joukkonamme ovat tavalliset duunarit, joista moni varmasti punnitsee vasemmistolaisen talouspolitiikan ja konservatismin välillä. Mikäli emme saa luotua riittävää eroa talouspoltiikassa perussuomalaisiin, eli mikäli emme liiku riittävän paljon vasemmalle, moni duunari valitsee mieluummin sitten kahdesta lievästi vasemmistolaisesta puolueesta sen konservatiivisemman.

Nykylinjalla ja asemallamme vasemmisto-oikeisto-akselilla, me olemme turha puolue, sillä Vasemmistoliitto kykenee vastaamaan vasemmisto-liberaalien ajatuksiin, ja Perussuomalaiset vasemmisto-konservatiivien ajatuksiin. Meidän pitää siis siirtyä takaisin vasemmalle, jottame erottuisimme talouspolitiikassa riittävästi eduksemme persuista, ja meidän olisi mahdollista saada vasurit näyttäytymään joko liian lähelle demareita jäänyttä puoluetta tai sitten idealisti-haihattelijoilta, eli liian äärivasemmalla olevaltavpuolueelta, riippuen siitä siirtyvätkö he meidän mukana askeleen vasemmalle vai ei. Joka tapauksessa väitän, että SDP:llä on vain yksi tie, mikäli se aikoo siirtyä takaisin, tarpeelliseksi puolueeksi.

 Loppuun esitän vielä ajatuksen, jota toivon teidän pohtivan, ja jota jään varmasti itsekin vielä miettimään. Olemmeko me suomalaiset perusluonteeltamme vasemmistolaisia vai oikeistolaisia? Päädyin tähän kysymykseen pohtimalla ensin sitä, että kumpi kulloinkin, konservatiivisuus vai liberaalius kulkee paremmin esim. vasemmistolaisuuden kanssa käsi kädessä. Yhdysvallat ovat taloudellisesti oikeistolainen maa, sitä ei käy kiistäminen. Mutta siellä liberaalit, eli Demokraatit, ovat vasemmistolaisempia kuin konservatiivit, eli Republikaanit. Täällä taas tuntuu siltä, että mitä liberaalimpia ajatuksia esittää, sitä oikeistolaisempi näkemys hänellä on talouspolitiikasta. Voisiko olla niin, että konservatiivien talousajattelu kertoo kansan vanhasta arvomaailmasta joka on kytköksissä myös talouteen. Eli kun Suomessa nykyiset vallalla olevat ikäluokat elivät yleisen vasemmistolaisuuden ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, niin nyt konservatiivitahot puolustavat vahvaa valtion taloutta, ja menestyvät vasemmalla laidalla. Toisaalta juuri sotien jälkeen, ja sitä ennenkin liberaalit ja vasemmistolaiset pitivät paremmin yhtä. Jäädään pohdiskelemaan...

Otetaan esimerkkitilanne, jossa Herra Huu menee lääkärin vastaanotolle, ja valittaa selkäkipuja.Tohtori Huu epäilee, että aiemmin diagnosoitu vamma alaselässä on taas alkanut vaivaamaan. Kipu tuntuu kuitenkin yläselässä. Tohtori lähettää Herra Huun röntgenkuvauksiin, jossa kuvataan vain alaselkä, esimerkkihintana 400e. Koko selän kerralta kuvaaminen olisi maksanut 600e. Tohtori Huu ajatteli, että koska vanhojen vaivojen mukaan loogista olisi, että vika löytyy alaselästä, on parempi säästää tämä 200e, ja kuvata vain puolet. Hän ja muutamat muut lääkärit joiden kanssa hän on asiasta puhunut, ovat asiasta yhtä mieltä.

Röntgenkuvat tulevat, ja sama alaselänvika löytyy sieltä edelleen. Herra Huu on kuitenkin sitä mieltä, että vika ei voi olla alaselässä, jos kipu tuntuu yläselässä. Hän ei suostu leikkaukseen, ennen kuin oikea vika on löytynyt, eli hän vaatii päästä yläselän kuvaukseen. Samaan aikaan vika pahenee entisestään, kun prosessi pitkittyy. Tohtori Huulla ei ole enää muita vaihtoehtoja kuin lähettää Herra Huu myös yläselän kuvauksiin, hinta sama 400e. Jo nyt kuvaukset ovat tulleet 200e kalliimmiksi kuin jos asia oltaisiin suoritettu kerralta.

Nyt myös yläselästä löytyy vika, siellä kasvaa kasvain. Herra Huu pääsee leikkaukseen ja toipuu. Kuitenkin, prosessi venyi huomattavasti, ja kasvain ehti aiheuttaa, kas vain, pysyviä vammoja. Lääkärit jälkeenpäin tajuavat, että jos Herra Huun koko selkä oltaisiin kuvattu kerralta, oltaisiin jo suoraan kuvauksissa säästetty 200e, ja hänet oltaisiin todennäköisesti saatu kuukausi, kaksi tai jopa kolme aikaisemmin takaisin töihin. Lisäksi oltaisiin säästetty paljon kalliiden lääkäräiden aikaa, eikä leikkauksesta toipuminen olisi vienyt yhtä kauaa.

Edellä kuvattu tilanne, perustuu todelliseen tarinaan, jonka hiljattain kuulin. Diagnoosit eivät luonnollisestikaan ole täysin samat, ja summat ovat mielikuvituksellisia, ja jos joku lukijoista tietää paremmin näistä hinnoista, niin saa korjata. Pää pointtina on kuitenkin se, että kun julkisella sektorilla on rahat vähissä, ja eletäään kädestä suuhun, sen on pakko pakottaa työntekijänsä yrittämään säästämään joka tilanteessa, jotta velkaa ei jouduttaisi ottamaan lisää. Tämä jatkuva joka asiassa nipistäminen ja pienten hetkellisten säästöjen hakeminen johtaa pitkäntähtäimenperspektiivin katoamiseen, eikä kokonaisuutta kyetä näkemään.

Julkisen sektorin rahapula, ja jatkuva keikkuminen ”siinä rajoilla”, kun verottaa ei haluta, johtaa siihen, että julkinen sektori toimii vieläkin tehottomammin, kuin mikä oletus on. Jos julkisella sektorilla, ja ennen kaikkea terveydenhuollolla olisi vuosittain käytössä edes 10% enemmän rahaa kuin mitä sitä oletettavasti kuluisi niillä palveluilla ja muilla menoilla mitä ollaan budjetoitu, se voisi päästä lopulta jopa 10% säästöihin em budjettiin nähden. Siispä jos esim valtion oletetaan laativan 50 mrd:n budjetin, ja jos se keräisi veroja 55 mrd, ja näin ollen kun julkisilla toimijoilla on niin sanotusti varaa miettiä asioita kokonaisuutena, se saattaa lopulta tarvita rahaa vain 46 mrd. Toki säästölukua on mahdoton ennustaa, ja se saattaisi jäädä pienemmäksi, mutta en yllättyisi vaikka se toimisi vielä esimerkkiänikin paremmin.

Mitä sitten tehdä sille ylimääräiselle rahalle joka jäisii, em esimerkin mukaan 9 mrd euroa? Sillä voidaan vaikka täsmäelvyttää taloutta ja nostaa työllisyyttä, tehdä julkisia investointeja. Tai se voidaan lisätä veronpalautuksiin, tai sijoittaa. Voitaisiin vaikka rakentaa lastensairaala joka maakuntaan, tai antaa kehitysapua. Sillä voitaisiin rakentaa kattava sähköjakeluverkosto sähköautojen "tankkaamista" ajatellen. Sillä voitaisiin ostaa armeijalle kalustoa, ja lisätä rauhanturvaajien määrää kriisialueilla, jos kerran sen alan suurvallaksi aiotaan. Nekin fiksumpia käyttökohteita kuin hukata se lyhytnäköisyyteen...

Viime viikolla televisiosta tuli paljon asiaa Nato keskustelusta. Yle järjesti tiistaina Venäjä-illan, joka siis luonnollisesti sivusi Nato-kysymystä, ja torstaina A-talkissa puhuttiin nimenomaisesti Natosta. Nämä kaksi keskusteluohjelmaa saivat jälleen itsenikin pohtimaan tätä aihetta.

Venäjä-iltaa on pakko kommentoida siten, että ihmettelen suuresti kaikkien osapuolien syyttelyä. Ei ole millään muotoa järkevää keskustelua sellainen, jossa ei kuunnella toista osapuolta, ja huudetaan päälle varsin voimakkaita ja leimallisia termejä. Ollaan olevinaan niin varmoja oman kannan paremmuudesta ettei edes haluta ymmärtää toista, ja solvataan niitä ihan surutta varsin raflaavin sanankääntein. Ei se keskustelu sillä tavalla pyöri. Onneksi A-talkissa oli fiksumman oloista porukkaa ja vähemmän desibelejä. 

Mutta olipa Venäjä-illan argumentaatiotaso millaista hyvänsä, se herätti joka tapauksessa ajatuksia. Suomessa useimmat ovat varmaankin tottuneet siihen ajatukseen, että Amerikka ja länsivallat ovat se hyvä puoli, ei täysin viaton mutta perusteeltaan kuitenkin, ja taas Venäjä se paha puoli, ei ehkä ihan läpeensä, mutta perusteeltaan kuitenkin. Ajatellaan että lännessä demokratia toimii ja täällä ollaan onnellisia. Länsimainen elintaso kertoo sen, että Eurooppalainen markkinakapitalismi ja demokratia takaa hyvän menestyksen. Moni ehkä ymmärtää, Kiinan esimerkin jälkeen, että muutenkin voidaan tuloksia saada, mutta tämä toimii ainakin varmasti. No onhan se totta, että demokratia pelittää, hitaasti mutta varmasti, mutta tekeekö se muista kuin demokraattisista maista pahoja? 

Ihmisten pitäisi ehkä miettiä, että toimiiko Venäjä tässä tilanteessa todella niin irrationaalisesti tai julmasti, kuin tahdomme aina ajatella. Olisiko tilanne toinen, toimisiko Venäjä toisin jos historian saatossa Venäjää olisivat hallineet sellaiset tsaarit, jotka eivät olisi huonolla politiikallaan aiheuttaneet tarvetta vallankumoukselle, kommunistien valtaan nousua ja diktatuuria, ja edelleen vahvaa johtajaa johtamaan Neuvostoliiton perillistä? Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys, uskommeko me todella, että Yhdysvallat ja sen vaikutuspiiriin kuuluvat maat, ovat puhtaita, että Yhdysvalloilla ei ole mitään omahyväisiä tarkoituksia, eikä halua puolustaa omaa reviiriään, vaan kaikki toimintaa perustuu rauhantahtoon? 

Venäjä ja Yhdysvallat, niin kuin myös Kiina, ovat suurvaltoja, merkittävässä roolissa maailmanpolitiikassa, ja omaavat mahdottoman vaikutusvallan. Kuvitelkaapa itsemme tähän asemaan. Tehdään ajatusleikki, jossa me olisimme tässä tilanteessa vaikkapa Venäjä, ja Virossa (joka tässä ajatusleikissä ei ole Natomaa, Ukraina sen sijaan olisi) kotimaan asioihin tyytymätön porukka alkaisi riehumaan. Emmemkö me silloin, suurvaltana, jolla olisi varaa puuttua tilanteeseen, ja jonka uskottavuuden kannalta olisi tärkeää pitää omiensa puolia kriisialueilla, puolustaisi omaa suomalaista vähemmistöämme? Emmekö ihmettelsi jos joku merkittävä suurvalta puolustusliittoineen, joka on levinnyt huolestuttavan lähelle omia rajojamme, yrittäisi väkisinkin puuttua tilanteeseen? Rauhalliset aikeet tuntuisivat meistä, pienen maan asukkaista luonnollisilta tässä tilanteessa, mutta vallasta huumaantuminen on ihmiseen rakennettu, ja se että Suomestakin on joskus Suurta yritetty tehdä, osoittaa että yhtä kahjoja mekin olisimme suurvalta-asemassa.

Yleensäkin, kun ihmettelemme toisten, täysin eri asemassa olevien ihmisten tai valtioiden toimia, meidän tulisi kyetä asettumaan toisen asemaan. Moni Nato kannattaja, kuten vaikkapa Kimmo Sasi, luottaisi täysin Naton turvatakuisiin. Olen täysin samaa mieltä A-talkissa mukana olleen vapaan toimittajan, jonka nimi on jo unohtunut, siitä että turvatakuisiin ei ole luottamista. En olisi lainkaan niin varma, että esimerkiksi Yhdysvallat olisi todella riittävän kiinnostunut puolustamaan Suomea, tai mitään muutakaan pientä Natomaata, jos joku ulkopuolinen maa siihen hyökkäisi. Yhdysvallat on suurvalta, Suomi vain pieni länsimaistunut valtio Venäjän kyljessä. Tämä on minusta yksi tärkeimmistä syistä, miksi en katso että Suomi hyötyisi riittävästi Natojäsenyydestä.

Muutoinkin, kun Suomi on totutusti ollut ja tullut tunnetuksi liittoutumattomana maana, olisi minusta typerää nyt huolestuttaa Venäjää, ja liittyä Natoon. Suomen ja Venäjän välit ollaan ennenkin hoidettu näin ja hyvin on mennyt. Niin se hoituu hyvin jatkossakin. Meidän ei tarvitse liittyä Natoon, eikä kukaan pakota meitä liittymään siihen Euraasian liittoon, josta Venäjä-illassa oli puhetta. Natojäsenyys aiheuttaa huomattavia kustannuksia, ja voi viedä meidät sotiin, jos jossain muualla päin jotakin Natomaata uhattaisiin, itse kun tahdomme lupauksistamme, eli tässä tapauksessa turvatakuista pitää kiinni. Hei! Ei ole mitään, pelättävää.

Blogi julkaistiin alunperin sunnuntaina 20.4. osoitteessa http://konstablogi.webs.com

Populismin hyödyllisyys riippuu siitä, miten sitä käytetään. Parhaimmillaan populismi tuo yhteiskunnallisia ongelmakohtia esille ja herättää keskustelua. On hyvä että joku kertoo kansalle, ettei kaikki ole täällä hyvin, ja ennen kaikkea niin, että kansa sen tajuaa. Pahimmillaan populismi voi johtaa kansaa harhaan, aiheuttaa ristiriitoja ja harjoittaa edesvastuutonta politiikkaa, jonka negatiivisista seurauksista kärsitään vuosia myöhemmin. Oikein käytettynä sillä on sijansa hyvässä yhteiskunnassa, väärin käytettynä ei.

Ajatellaampa populismin tapaa herättää keskustelua. Hyvä esimerkki on nyt ajankohtainen keskustelu Guggenheimista. Guggenheimin julkisen rahoittamisen vastustajat nostivat esille sen, että uudelle Lastensairaalalle ei ole herumassa julkista rahoitusta, ja siksi sitä ei pidä antaa myöskään Guggenille. Sinänsä kommentti on läpeensä populistinen, ja tälläinen vastakkain asettelu on mieletön. Minusta kaikille pitäisi olla itsestään selvää, että Lastensairaalalle löytyy julkinen rahoitus, ja se, että nämä kaksi hanketta ovat toisistaan erillisä hankkeita, joita ei pidä asettaa vastakkain. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Kuitenkin, asian esille otto on tärkeää.

Pitää myös huomata, että varsinkin puhetaitona populismi on hyödyllinen. Vaikka se yksinkertaistaa ja kärjistää monia asioita, se auttaa kuitenkin tavallista kansaa ymmärtämään tiettyjä asioita. Parhaiten se toimii tässä tehtävässä kun se ei yksinkertaista asioita liikaa, eli jätä mitään oleellista sanomatta, ja kun se puhuu asioista kansantajuisesti. Huumori on ihan hyvä keino myös poliittisessa puhumisessa, eikä sitä pidä välttää. Silti puhetta ei voida jättää pelkän lentävän lauseen varaan, vaan pitää myös kertoa tarkemmin mitä sillä tarkoitetaan.

En siis suhtaudu populismiin varauksettoman kielteisesti ja ylimielisesti. Populismista on oikeastikin hyötyä, varsinkin keskustelun herättäjänä ja ymmärtämään auttavana tekijänä. Sitä pitää kuitenkin osata hallita. Sitä ei voida jättää vartiotta, sen ei voida antaa päättää yksin. Populismin kitkeminen edustuksellisessa demokratiassa, voi onnistua vain laajalla kansanvalistamisella (jos loppujen lopuksi silläkään, sillä sehän saattaisi vain muuttaa muotoaan), jossa jo koulusta alkaen opetetaan, ettei kenenkään pitäisi sortua uskomaan katteettomia lupauksia vaan ajatella asia ensin itse, ja sitten valita kanta eri aatteiden välillä. Se ei kuitenkaan edustaisi minkäänlaista vapautta laisinkaan, ja vaatisi käsittämätöntä propagandakoneistoa. Populismi on loppujen lopuksi etuineen ja haittoineen varsin pieni hinta vapaudesta ajatella mitä lystää.

Niinpä, vaikka nyt väitän, että populismiaallon jälkeen syntyy sen vastainen antipopulismiaalto, se antipopulismiaalto on itsekin populismin kaltainen ilmiö. Aatteeseen paremmin nojaavien politikoiden olisikin rehellisempää antaa populistien olla, ja antaa kansan itse ymmärtää, että populistiset keinot ovat vain silkkaa populismia. Siihen ei aina ole luottamista, ei varsinkaan aikoina kun asiat menevät valtakunnassa huonosti, ja aatteelliset näyttäytyvät syyllisinä. Silloin populismille on polttoainetta, ja se pysyy käynnissä.

Se, että hallituksissa istuu lähinnä aatteen poliitikoita, johtaa siis siihen, että huonot ajat näyttäytyvät heidän vikanaan. Silloin oppositio ja populistit voivat iskeä. Usein käy niin aatteellinen oppositio, joka on joskus kenties istunut hallituksessa, näyttäytyy luotettavampana ja noussee hallitukseen. Sen kamppanja on kuitenkin saattanut sisältää paljonkin populistisia piirteitä joiden avulla se on kyennyt käyttämään hallituksen vastoinkäymiset omaksi edukseen. Vahvasti populistiset puolueet eivät ehkä koskaan siis nouse hallitukseen.

Se että populisteja nähdään harvoin hallituksessa, tekee sen, että mitään yhteiskunnallista kriisiä ei pidetä heidän syynään. Heidän maineensa on aina puhdas, ja he voivat nousta takaisen yhä uudelleen. Populismi on ikuista. Toisaalta, he leimaantuvat usein poliitikoiksi, jotka eivät uskalla oottaa vastuuta (olipa asia oikeasti näin tai ei) ja siksi antipopulismiaalto alkaa purra, ja populismivoimat alkavat kärsiä. Saman aikaisesti kansan olot ovat todennäköisesti parantumassa, koska ongelmatilanne on yleensä vain väliaikainen.

Lopuksi on kuitenkin huomattava, että ainahan hallituksessa on todennäköisesti populisteja. On hyvin yleistä, että niin sanotuista aatteen puolueista joku tekee kampanjan, jolla lupaa jotakin lähes mahdotonta, tai pitkällä aikavälillä edesvastuutonta, mutta mikä kuitenkin kuulostaa äkkiseltään järkevältä. Monesti politiikassa taistelevat puheet, eivät asiat. Siinä populistit ovat mestareita.

Jos nyt muistelemme edellistä tekstiä ja siitä johdettua määritelmää yllä, niin syy miksi osa kansasta asettuu heidän puolelleen, näyttää selkeältä; populismi on lähellä yksilöä, lähellä tavallista ihmistä. Tavallisen ihmisen, on helppo samaistua populismin ajatuksiin ja lauseisiin. Kaikki kuulostaa miellyttävältä ja yksinkertaiselta, muu kuulostaa naurettavalta tai herrojen huijaukselta, niin kuin korkeasti koulutettu aatepuolueen edustaja ei osaisi kuvitella tavallisen ihmisen kurjuutta. No ei ehkä osaakaan täysin kuvitella, mutta onhan niitäkin jotka ajavat kaikkein köyhimpien asiaa, tiesivätpä he sitten köyhyydestä mitään tai ei.

Joka tapauksessa populismille ominaista on siis se, että sen kannat ja mielipiteet ovat lähellä yksilöä, koskettavat pientä ihmistä. Siksi populistisille puolueille tai ilmiöille kaikissa edustuksellisissa demokratioissa kulloisenakin aikana onkin tyypillistä, että ne personoituvat yhteen ihmiseen, eli yksilöön. Siinä siis ajatus kulkee yksilötasolta yksilötasolle, ei ylhäältä alaspäin, niin kuin muilla puolueilla. Siksi monet yksittäiset ihmiset omaksuvat helposti tälläisen karismaattisen populistijohtajan sanat ja ajatukset. Populistijohtajan karsima ja dynaamisuus saa aikaan nopeita muutoksia kansan ajatuksissa. Koska ajatusten siirtyminen tapahtuu yksilöltä yksilöille, se voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Tästä johtuen, kun populismivoimat saavat johtajakseen oikean henkilön, suosio voi kasvaa yllättävän nopeasti ja jyrkästi.

Lähes aina, populistien lopulliseen suosioon nousuun vaaditaan aina huonoja aikoja. Varsinkin talouden lamat leimataan usein aatteellisten poliitikkojen aikaan saannoksiksi, mitä ne toki saattavatkin olla, ja tässä vaiheessa populistien on helppo iskeä. Tavallisella kansalla menee entistä huonommin, ja yhtäkkiä populistien yksinkertaiset ideat kuulostavat järkeviltä ja johdonmukaisilta. Pian moni tavallinen tallaaja kääntyy yhden suuren käänteen tekevän poliitikon puoleen, ja ryhmäkäyttäytymisen dynamiikka alkaa kasvattaa hänen kannattajajoukkojaan. Yksi ihminen, voi oikeilla sanavalinnoilla ja oikeaan aikaan saada aikaiseksi suuren muutoksen.

Esimerkki: populisteille on tyypillistä puolustaa pienen ihmisen elämää. Jokainen elämä on yhtä arvokas ja ne pitää pelastaa. Tällä perustellaan abortin kieltämistä; jopa syntymätön elämä on niin tärkeä, ettei sitä saa tehdä syntymättömäksi, olisipa siitä tiedossa millainen hyvänsä. Kuitenkaan ulkomaalaisten elämä ei ole yhtä olennainen asia; populistit ei meidän hyvä osaisten rahoja köyhille ulkomaalaisille jaa! Hoitakoot itte elämänsä, prkl! Siitä seuraa jo kaksi ristiriitaa. Ensiksikin, meiltä kansainvälisellä tasolla hyväosaisilta ei raha liiku niille, jotka sitä kipeämmin tarvitsee. Sen sijaan kotimaan sisällä tuloja halutaan jakaa parempituloisemmalta huonotuloisemmalle. Toiseksi, "laiskoja maahanmuuttajia ei haluta tänne viemään meidän naisia eikä varsinkaan elämään siivellä, tai viemään meidän työpaikat" (jo sisäisesti ristiriitainen lause, mutta keskitytään nyt siihen pääväittämään, että heitä ei täällä kaivattaisi). No miksi sitten ette suostu rahoittamaan heidän elämäänsä siellä, kun ette täällä?

Populisteilla täällä Euroopassa on tapana pitää YK:ta hyvänä, ja EU:ta pahana. Tämä näkyy monesti kannanotoissa, joissa puhutaan esimerkiksi jonkun sotilaallisen operaation vaativan YK:n mandaatin. EU-kriittisyyttä minun tuskin tarvitsee esitellä. YK:n peruskirjaan ja sääntöihin vedotaan, koska haluamme rauhaa ja rauhanliitoksi se aikanaan on perustettu. Silloin ehkä pitäisi myös sitoutua YK:n tavoitteisiin vähentää köyhyyttä maailmalla. Se on kuitenkin mahdoton ajatus, siinähän katoaisivat suomalaisten rahat. Ihan huit helkkariin. Mutta mukavemmaltahan se kuulostaa jos meidän ei tarvitse muille maksaa, omiakin ongelmia kun on. YK:n peruskirja ei ole ainoa perustavalaatuinen asiakirja johon populistit haluavat vedota. Oma perustuslakimme takaa meille vaikka mitä mukavaa, kuten tasa-arvoa ja kuntien itsemääräämisoikeuden. Kun kyse on pakkoliitoksista, vedotaan perustuslain pykälään kuntien itsemääräämisoikeudesta. Mutta kun kyse on homojen avio-oikeudesta, perustuslain tasa-arvosta ei puhuta mitään.

Lyhyesti sanottuna siis, populismissa otetaan kannaksi kussakin asiassa se, mikä perinteistä kansaa kulloinkin miellyttää, ja unohdetaan se, että sointuuko kanta muiden tehtyjen kannanottojen kanssa. Siksipä populismi on ja jää tavaksi muodostaa kanta, eikä siitä koskaan tulee aatetta tai ideologiaa. Ja lopuksi: moni teistä ajattelee minun nyt viittaavan tällä tekstillä Perussuomalaisiin. No onhan se totta, että heitä pidetään populisteina, ja jos aikoo "tutkia" tai pohdiskella populistien kannanottoja niin silloin on keskityttävä heihin, joita populisteiksi väitetään (yleistetään). Ja onhan heitä muissakin puolueissa, eli "kaikki persut eivät ole populisteja, eivätkä kaikki populistit persuja.

No ei sentään. Kunhan herätin mielenkiintosi. Olen tässä vain pohtinut homoseksuaalien oikeuksia, ja esimerkiksi aivoliittolakia. Miksi julkisessa keskustelussa on ollut esillä lähinnä vain kaksi vaihtoehtoa, joko pitäytyminen nykyisessä, tai sitten homoparien siirtäminen saman avioliitto instituution pariin? On jotenkin vaikea kuvitella, että olisin ensimmäinen, kuka seuraavan idean esittää, mutta enpä silti muidenkaan ole kuullut sitä ehdottavan. Idea on siis sellainen, että laista poistetaan kokonaisuudessaan termi "avioliitto", ja myös heteroparit virallistavat suhteensa juridisessa mielessä, ja termillä "rekisteröity parisuhde". Oikeudet ovat kaikilla samat, kuin nykyisin on aviopareilla, eli siis heterosuhteissa. Avioliitto terminä siirtyisi kokonaan kirkon käyttöön, jolloin kirkko itse saa päättää, millaisia pareja he haluavat solmia nimenomaisesti avioliittoon.

Perustelen avioliitto-termin siirtoa "maanpäälliseltä hallinnolta", vain kirkon käyttöön. Eikö vain olekin niin, että avioliitto-termi on tullut suomalaisiin lakiteksteihin nimenomaisesti kirkosta? Avioliitto sanana taidettiin mainita Raamatussa jo aika päiviä sitten, ja alunperinkin kaikki avioliittoon vihkimiset suoritettiin nimenomaisesti kirkon toimesta. Vasta myöhemmin avioliitto termiä alettiin käyttämään myös laissa ja siitä tuli juridinen oikeussuhde. Siispä on perusteltua ehdottaa, että avioliitto-termi "palautetaan" sen alkuperäiselle omistajalle, eli kirkolle.

Perustelen avioliitto-termin korvaamista rekisteröity parisuhde-termillä, koskemaan myös heterosuhteita. Eikö vain olekin niin, että termi "rekisteröity parisuhde", on aika leimaava. "Mitäs sille naapurin Ollille kuuluu, meneekö sillä kaikki hyvin?". "Joo, se rekisteröi juuri parisuhteensa". Jos kuvittelet itsesi äskeisen keksityn keskustelun (jolla ei ole mitään tarkoitusta loukata ketään Ollia) ensimmäisen puhujan rooliin, eikö sinulle tulekin ensimmäisenä mieleen ajatus: "ai onko sekin homo?". Ajatteleppa maailmaa, jossa kaikki parit olisivat rekisteröidyssä parisuhteessa, kenties itsekin. Sinne katoaisi termin leimallisuus. Silti niiden, ketkä vastustavat termin "avioliitto", käyttöä koskemaan myös homoseksuaaleja, ei välttämättä tarvitse luopua periaatteestaan, jollei sitten kirkkokin kääntyisi vihkimään homopareja. Tuskin ihan heti.

Minun on tuskin tarpeellista perustella samojen oikeuksien tarjoamista myös homopareille, se on jo tehty ja kuultu. Argumentteja ollaan heitelty suuntaan ja toiseen, eikä minulla ole siihen mitään uutta annettavaa. Tasavertainen kohtelu kaikille ja piste. Tarrauduin itse kuitenkin tänään Raamatun lauseeseen " Mies älköön maatko miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan". Myönnän, että on hieman typerää argumentoida vitsillä, saati Fingerpori-stripillä, mutta tuon stripin toteamus, "Totisesti. Se täytyy tehdä ihan eri tavalla", paljastaa heikkouksia tuohon lauseeseen vetoamisesta.

Mitä tarkoitetaan makaamisella? Onko se sukupuoliyhteyttä, niin kuin suurin osa meistä olettaa, vai onko se kääntäjän kieroilua tarkoittamaan samaa kuin avioliitto, kun avioparit makaavat yö toisensa jälkeen samassa sängyssä, ja kahden miehen ei niin pitäisi sitten tehdä? Entäpä sitten merkitys, "älköön tehkö sitä samalla tavalla"? Onko se siis kielto tehdä asia samalla tavalla, vai kielto olla tekemättä laisinkaan? On kyllä totta, että Raamattu on monitulkintainen teksti, mutta kuulostaa kyllä tarkoituksenhakuiselta ajatella asiaa juuri niin, että makaamisella tarkoitetaan avioliittoa, ja "älköön tehkö samalla tavalla", on kielto olla tekemättä ollenkaan.

Otetaan vielä kantaa käännöksiin. Alkuperäisissä Raamatun käännöksissä Suomen kielelle, tehtiin käännökset sanatarkasti. Uudemmat käännökset on toteutettu asiatarkasti, jolloin monitulkintaisuus on vähentynyt. Nykykäännökset ilmaissevat paremmin jo sen, mitä tekstin alkuperäinen kirjoittaja on halunnut sanoa. Virhepäätelmiä voi tapahtua, ja tulkinnan varaa on edelleen, mutta oudolta kuulostaa ajatus, että kääntäjä, jonka nimenomaisesti piti kääntää lauseet asiatarkasti, olisi päättänyt jättää tälläisen lauseen niin vertauskuvalliseksi, kuin mitä vaaditaan, jotta voisimme ajatella sen perustelevan eriarvoista avioliittolakia homo- ja heteropareille. Niin, ja jos tuo kuuluisa lause koskee vain sukupuoliyhteyttä, niin mitä tekemistä sillä on avioliiton kanssa?

Pakko on myös kysyä, miksi me edelleen vetoamme Raamattuun lakitekstejä suunnitellessa? Eikö sellainen ole loukkaus uskonnonvapautta kohtaan? Jos me teemme lain, joka perustuu Kristittyjen pyhään tekstiin, niin me pakotamme muiden uskontojen harjoittajia noudattamaan silloin Raamatun sanaa. Välillisesti, mutta kuitenkin. Kristillisten arvojen pohjalle lakia voidaan rakentaa, tai perustaa vaikka puolue, mutta suoraan vetoaminen Raamattuun, loukkaa ihmisten perusoikeuksia uskonnonvapaudesta.

Lopuksi kysyn vielä homoseksuaaleilta itseltään, kumpi teille on tärkeämpää tässä taistelussa; samat oikeudet, vai sama termi?