maanantai, 16. marraskuu 2015

Luihin ja ytimiin

Aluksi hieman satiiria:

Mielipidehenkilö A:

Kyllä meidän pitää ensin hoitaa omat asiat kuntoon ennen kuin mennään sorkkimaan toisten asioita!

B:

Tehdään sitten niin! Unohdetaan eurokriisit ja pakolaiset ja keskitytään nyt vain omien asioiden hoitoon.

Uutiset:

Terrori-isku Pariisissa tappoi vähän päälle toistasataa ihmistä. ISIS ilmottautui tekijäksi.

A:

Rajat kiinni koko Euroopassa!

B:

Pitikös meidän keskittyä vain omiin asioihin ennen kuin mietitään toisten kohtaloa?

--------------

No, tuo ei ollut se pointti tässä tekstissä. Pointtini on taas hiukan syvemmälle pureutuva. Se on tällä kertaa fundamentalismi. Maailman vaarallisin tapa suhtautua, ylipäätään mihinkään. Ja tässä en tahtoisi säästellä ketään, en muslimeita, en kristittyjä, en uskovaisia tai ateisteja. Mutta miksi minä menen näin perimmäsiiin asioihin?

Julkisuudessa ja satojen muiden kirjoittajien blogeissa puhutaan jo riittävästi Pariisin terrori-iskujen pinnallisesta syystä ja sen seurauksista. Sanotaan, että ISIS on syyllinen iskuun, ja että rajat on suljettava jotta heitä ei tule enempää, tai toisaalta että pakolaiset itsekin ovat paossa ISISiä eikä pakolaisten tulovirta Eurooppaan näin ollen lisää todennäköisyyttä ISISin terrori-iskuille täällä. Muut ruotikoot näitä syitä ja keskustelkoot siitä mikä on kaikille näkyvää, keskustelkoot palosta ja sen rajaamisesta ettei palo leviä. Itse koetan nyt osoittaa lukijoille sen, mikä ei ole niin ilmeisen näkyvä osa tätä toimintaa, osoittaa missä palo kytee, ja miten sen voi (tai miksi sitä ei edes voi) tukahduttaa.

Lähdetään nyt siitä, mitä fundamentalismi tarkoittaa, tai pikemminkin, mitä minä sillä tarkoitan. Tarkoitan sillä sitä, että opinkappaleita (uskonnollisia julistuksia/pyhiä tekstejä tai ideologian doktriineja, tavallisen yksilön tai muun yhteisön yhdessä luomia periaatteita) asetetaan ehdottomiksi totuuksiksi ja tulkitaan kirjaimellisesti, eikä mikään muu tulkinta saati vieras tiedon lähde voi olla oikeassa. Fundamentalismi sopii tavaksi oikeuttaa tekoja, joita ihmisten muuten olisi vaikea niellä. Myös ihmisten pakkokäännyttäminen johonkin ja manipuloiminen tulkitsemaan kirjaimellisesti on tapa värvätä ihmisiä jopa äärimmäisimpiin liikkeisiin ja hirmutekoihin.

Maailman historian kenties vaarallisin - tai ainakin tehokkaimmin jäjestäytynyt - terroristijärjestö oli muinainen Kristinusko itse, melko pian Rooman hajoamisen jälkeen*. Kirkko lännessä alkoi saalistaa ja teloittaa vääräuskoisia hyvinkin järjestelmällisesti. Heille Raamattu oli Jumalan sana ja se taas totta. Mutta varsinainen fundamentaaliuden lähde ei ollut sokea usko Raamatun sanoihin, vaan fundamentaalina oli usko ylipäätään. Siispä, se joka ei uskonut, vaikka muutoin olisikin toiminut niin kuin Raamatussa kehoitetaan, rikkoi fundamentaalia lakia uskomisesta, ja sellainen piti hävittää maan päältä (joko käännyttämällä, tai tarpeen vaatiessa jopa murhaamalla). Onneksi sittemmin jopa itse Paavi on pyytänyt anteeksi Kirkon toimintaa, ja nykyisin - fundamentalistiset kristityt kun ovat vähemmistössä - yleinen mielipide uskovaistenkin keskuudessa lienee se, ettei Kirkon toiminta vielä 200 vuotta sitten - saati noin 600 vuotta sitten kun tilanne oli pahimmillaan - ollut hyväksyttävää. Muistettakoon, että myös kristityt itse olivat vastaavan vainon kohteena ennen Konstantinus Suuren päätöstä tehdä Kristinuskosta Rooman valtionuskonto.

Tällä hetkellä Islam on samassa tilanteessa kuin Kirkko satoja vuosia sitten, sillä erotuksella että Islamin päälinja ei käyttäydy yhtä epäinhimillisesti, vaan fundamentaalista suuntausta edustavat yksittäiset terroristijärjestöt, kuten ISIS. Näidenkin järjestöjen toiminnan takana, ei ehkä virallisesti mutta käytännössä, lienee sellaiset uskonnolliset johtajat/julistajat jotka itse uskovat niin syvästi Islamiin, että katsovat itse kunkin joka ei siihen usko, loukkaavan häntä niin henkilökohtaisesti, että heidät on syytä listiä. He ovat onnistuneet vakuuttamaan monet seuraajansa heitä käännyttäessään, että vain Islam on oikea uskonto ja että ne ketkä eivät suostu sitä uskomaan, pitää hävittää. Keinoksi siihen on otettu terrori-iskut, joilla pyritään pala kerrallaan murentamaan vääräuskoisten hallintaa.

Mikä fundamentalistisissa liikkeissä viehättää? No, mitä huonommin itsellä ja niillä sinun identiteettiä määrittelevillä yhteisöillä (kylä/kunta/valtio/ihmiskunta/uskonto etc.), sitä helpommin sorrut äärimmäisiin tulkintoihin. Tämä on sinällään ihan luonnollista. Kun eläimen aikoina ihmisheimolla meni huonosti, ei ollut ihmisellä aikaa miettiä sen todellisia syitä. Se oli helppo tuolloin mobilisoida äärimmäisillä mielipiteillä toista heimoa vastaan. Ja mitä suuremman raivon valtaan tuo heimo itsensä lietsoi, sitä todennäköisemmin se voitti tuon taistelun. Ja niin nämä muukalaisvihalle herkät geenit siirtyivät uusille sukupolville, ja rauhallisemmat jäivät alakynteen. Vaikka kuinka tahtoisin, että rakkaus olisi se, joka tuo voimaa ja lopulta voittaa, näyttää minusta kuitenkin siltä, että vihan ylivoimalla on ajettu ihmislajia eteenpäin aina näihin päiviin asti, kunnes tuo kehitys on hidastunut, sivistyksen tavoittaessa jo melko suurta osaa ihmisistä. Mennee kuitenkin vielä melko monta vuosikymmentä tai vuosisataa, tai jopa vuosituhatta, ennen kuin sivistys ottaa yliotteen meidän primitiivisistä taipumuksista, ja järki tunteiden sijaan alkaa hallita ihmiskuntaa.

Tahtoisin vielä lopuksi muistuttaa, että fundamentalismi on vaarallista, olipa sen perusta missä hyvänsä. Ja mitä laajempaa osaa elämästä sen opit koskevat, sitä vaarallisempi. Kyse ei ole siis ainoastaan siitä, että uskonnot ajavat ihmisiä hirmutekoihin, vaan myös sokea usko johonkin poliittiseen liikkeeseen voi olla pitkällä tähtäimellä jopa vielä tuhoisampaa. Minun ei edes tarvitse repiä pakasta tiedät-kyllä-mitä-korttia, vaan esimerkkejä löytyy lähihistoriastamme. Tiedämme, että fundamentaali usko kommunismiin ja sen voimaan, Pohjois-Korea tai sotaa edeltävä Neuvostoliitto esimerkkeinä, voi johtaa melkoiseen joukkokärsimykseen. Kommunismin vastavoima kapitalismi, tai edellisessä blogissani mainittu uusliberalismi, eivät fundamentaaleina ole yhtää sen turvallisempia. Jo nyt on nähtävissä, että maissa joissa uusliberalismin oppeja on sokeasti noudatettu, kuten Yhdysvalloissa, yleisen hyvinvoinnin tunnusluvut, kaikki toisensa jälkeen menevät alamäkeen. Saman aatteen ajama vapaa kauppa, on tehnyt köyhistä maista riippuvaisia suuryhtiöiden tehtaiden sijoittelusta, ja samaan aikaan lännessä kärsitään työttömyydestä.

Mitään voimaa, ei uskonnollisuutta tai ateismia, ei uusliberalismia tai sosialismia tai edes sosialidemokratiaa näiden välissä, pidä laskea riehumaan vapaasti, sillä se tuhoaa uhrinsa, kannattajansa/jäsenensä ja siten itse itsensä, niin kuin ihmiskunta konsanaan...

Olkaamme siis kohtuullisia!

--------------------------

*saamani palautteen perusteella, tahdon tarkentaa, etten pidä Kirkkoa nykyisellään "terroristijärjestönä". Myönnettäköön, että tuo sananvalinta oli hiukan hämärä, ja sen olisi voinut muotoilla pikemminkin "Maailman historian kenties tehokkaimmin organisoitu terrori, oli Keski-aikaisen Kristinuskon harjoittama järjestelmällinen ei-krisitittyjen lahtaaminen". Huomautettakoon, että tekstissäni kerron lähes kaikkien nykyisten kristittyjen, Paavista alkaen, jakavan tämän mielipiteen, eli sen että Kirkon toiminta joskus aikoinaan ei ollut hyväksyttävää. Siihen, että Kirkon harjoittama terrori on taakse jäänyttä elämää, viittaan myös seuraavan kappaleen alussa, kun väitän Islamin olevan samassa tilanteessa, kuin Kristinusko satoja vuosia sitten.

Annettakoon Kirkolle vielä tunnustusta siitä, että vaikka se monien silmissä näyttäytyy konservatismin jykevimpänä linnakkeena, ja näin ollen "kaiken vapauden kahlitsijana", niin kannattaa muista että Kirkko tänä päivänä tekee paljon myös hyvää. Lähin esimerkki on se, että se mm hoitaa meidän maahan laiton kun itse kustakin aika jättää, ja Kirkko on mukana myös hyväntekeväisyydessä.

Ja miski minä, joka itsekin olen "jonkin sortin uskovainen", omiani terroristeiksi haukkuisin? Ja jos kristityt yhä tänä päivänä käyttäytyisivät samaan tapaan kuin keski-ajalla, ja vielä uuden ajankin alussa, niin enpä irtisanoutuisimpa tästä liikkeestä.

keskiviikko, 11. marraskuu 2015

Tähänkö me uskomme?

Kun olen tehnyt kandityötäni, olen törmännyt käsitteeseen "uusliberalismi". On minulla ennenkin ollut siitä jonkinmoinen käsitys. Huomattavsti nykyistä kauniimpi, vaikkakin hyvin varauksellinen, enkä koskaan ole ollut sen kannattaja. Nyt olen sitä entistä vähemmän. Kuitenkin, kandityössäni - jota en muuten ala tässä tarkemmin ruotimaan - on minun pitänyt tutustua tähänkin liikkeeseen ja sen historiaan. Tutkimusretkeni sen syövereihin on aiheuttanut minussa suuria tuntemuksia (lähinnä pahoinvointia, ahdistusta ja epätoivoa), ja siksi haluankin nyt jakaa (copy paste) vielä keskeneräisen kandityöni alaluvun 2.3.Kansainvälisiä tuulia - Uusliberalismi rantautuu. Lisäksi laadin loppuun tätä kappaletta koskevan lähde"luettelon".

 

2.3.Kansainvälisiä tuulia - Uusliberalismi rantautuu

Uusliberalismin synnylle on ehkä vaikea määritellä syntyhetkeä, mutta itse voisin väittää, että sen liekkeihin leimahtaminen tapahtui, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon päätti yksipuolisesti erottaa Yhdysvaltain dollarin Bretton-Woods järjestelmästä. Järjestelmän, joka luotiin jo 1944, ideana oli, että aluksi määriteltäisiin kuinka suurta määrää kultaa yksi dollari vastaisi. Tämän jälkeen yhteisestä kassasta löytyisi aina liikkeellä olevaa dollareiden määrää vastaava määrä kultaa. Yhdysvallat kuitenkin painatti valtavia määriä dollareita, mm. Vietnamin sodan rahoittamiseen, eikä kultavaranto pysynyt perässä. Dollarin arvo laski, ja sijoittajat alkoivat vaihtaa dollareita kultaan, ja kultavaranto alkoi ehtyä. Nixon teki lopulta omavaltaisen ratkaisun ja irroitti dollarin järjestelmästä, ja kellutti sen. Tätä esimerkkiä seurasivat myös monet muut valtiot, ja niin pääoma saattoi liikkua vapaammin kuin koskaan. (Patomäki, 2007).

Patomäen (2007) mukaan uusliberalismilla oli aluksi vastustajansa, sillä sosialidemokraattiset aatteet olivat jo juurtuneet syvään. Niin myös Iso-Britanniassa, josta lopulta tuli kuitenkin uusliberalismin toinen kehto Yhdysvaltain ohella. Toisaalta uusliberalismi sai myös jalansijaa vasemmistolaisissa opiskelijaliikkeissä, joissa niin ikään ihannoitiin yksilön vapautta. Lopulta uusliberalismi nousi hallitsevaksi liikkeeksi, eikä vähiten suuryhtiöiden pa(i)nostuksen ansiosta. Suuryhtiöt katsoivat, että vapaat markkinat olivat näille eduksi, ja siksi he ponnekkaasti kannattivat ideologiaa joka mahdollisti vapaimmat mahdolliset markkinat. (Myös Ferguson ja kump., 2002).

Vuonna 1972, Yhdysvalloissa perustettiin The Business Roundtable - järjestö, jonka jäsenyhtiöt muodostivat yhteensä yli puolet Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Järjestö julisti avoimesti sitoutuneensa “agressiiviseen pyrkimykseen saada mahdollisimman paljon valtaa yhtiöille”. Samainen järjestö rahoitti myös valtavilla summilla eri tutkimuslaitoksia ja ajatushautomoita, joiden oli siten määrä tuottaa perusteluita, ja tarvittaessa jopa empiirisiä todisteita uusliberalismin tueksi. Edelleen Patomäen (2007) mukaan ratkaisevaa uusliberalismin voittokulussa on ollut pääoman vapaa liikkuminen, sillä se on estänyt vasemmistolaisten talouspoliittisten ratkaisujen toiminnan.

Esimerkkinä on Ranskan presidentin, Francois Mitterandin, yritys toteuttaa vasemmistolaisempaa talouspolitiikkaa, mikä johti siihen että suuryritykset ja pankit eivät itse uskoneet sen toimimiseen ja pääoma pakeni. Odotukset olivat siis itseään toteuttavia. Samankaltaisista syistä myös ruotsalaiset sosialidemokraatit hävisivät vaalit vuonna 1976. Heidän palatessaan hallitusvastuuseen 1982, sosialidemokraattien Olof Palmen määritteli “kolmannen tien” uudelleen, olevan nyt perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin välissä. Tätä myötäilivät myös muut Pohjolassa, ja niin uusliberalismi saapui Suomeenkin. (Patomäki, 2007).

Myös Fergusonin ja kumppaneiden (2002) mukaan, uusliberalismi raivasi 1970-luvun loppuun mennessä tiensä sosialidemokratian hegemonian alta. Eräs voimahahmo tässä oli 1979 Iso-Britannian pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka ajoi uusliberalismin asiaa yksilöille kohdistuvan porkkanan avulla. Perusajatuksena oli luoda Iso-Britanniasta liikemaailman keskus, joka olisi erityisen otollinen bisnesmaailmalle. Sen kannatus perustui myös osin ajatukseen siitä, että se loi yksilöille mahdollisuuksia tienata suurempia omaisuuksia kuin säännellymmässä hyvinvointivaltiossa. Iso-Britanniassa oli yleisenä ajatus “ahneus on hyvästä” (“greed was good”). Niin brittiläinen hyvinvointivaltio sai Thatcherin hallituskauden (1979-1990) aikana, lukuisten supistamisten jälkeen näivettyä, uusliberalismin hengessä. (Ferguson ja kump. 2002).

 

Lähteet:

-Ferguson, Iain, Michael Lavalette ja Gerry Mooney (2002): Rethinking Welfare: A Critical Perspective. Lontoo, SAGE Publications, 2002.

-Patomäki, Heikki (2007): Uusliberalismi Suomessa: lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki, WSOY, 2007.

maanantai, 16. kesäkuu 2014

Onko SDP turha?

Eräs hyvä tuttavani esitti minulle tässä taannoin, jo ennen puoluekokousta ja siten myös eurovaaleja, että SDP:stä on tullut turha puolue. Siitä ei ole enää hyötyä, tai se on tehnyt itsestään hyödyttömän. On pakko tunnustaa etten oikein osannut vastata tähän väitteeseen kuultuani hänen argumentit. Onneksi meillä oli muutakin keskusteltavaa eikä hän siitä niin välitä mitä minä hänelle vastaan. Ei ole kuulemma äänestänyt kahteenkymmeneen vuoteen missään vaaleissa. Olen sen jälkeen kuitenkin jäänyt pohtimaan tätä kysymystä, ja toistaiseksi olen päätynyt tulokseen jonka haluan nyt julki tuoda. Kannatti tai ei.

Aloitan esityksen karkealla yksinkertaistuksella puolueiden poliittisista asemista, talouspolitiikan akselilla vasemmisto-oikeisto. Joskus silloin ennen vanhaan, kun ajattelemme vain talouspolitiikan vasenta puolta, ja jätämme oikean puolen kokonaan huomiotta, SDP:n linjaukset olivat aikalailla keskivaiheilla. Kommunistit edustivat tietenkin äärimmäistä vasenta laitaa, ja sitten on se poliittinen keskusta johon siis tämä tarkasteltava akselimme rajoittuu. Kommunistit edustivat saman aikaisesti liberaaliutta, ja siihen suuntaan menivät myös demarit, eivät kylläkään yhtä voimakkaasti. Vasemmistolaisuus ja liberaalius kulkivat siihen aikaan pitkälle käsi kädessä.

Nykypuolueista, jos jätämme kommunistit omaan arvoonsa eduskunnan ulkopuolisina, vanha demarilinja on siis vasemman puoliskon keskellä, vasemmistoliitto tämän ja äärivasemman puolivälissä, perussuomalaisten talouspolitiikka taas demareiden ja koko poliitiisen akselin keskustan puolivälissä, näin suurin piirtein (ei todellakaan tarkasti) voitanee ajatella. Lama toi kuitenkin uuden tilanteen. Puheenjohtaja Lipponen osasi vetää oikeista naruista, ja siirsi demareiden linjaa "siitä perinteisestä" lähemmäs keskustaa, mikä tarkoitti siis ikään kuin nykyisen perussuomalaisten tontille astumista. Mutta koska Perussuomalaiset-puoluetta ei vielä tuolloin (ek-vaalit -95) ollut, SDP saattoi laajentaa tällä siirrolla kannatustaan hiukan keskemmälle. Lama oli myös aikaa, jolloin oli käytännössä pakkokin harjoittaa hiukan oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa, kuin mikä demarilinja perinteisesti oli ollut.

Tulevaisuuden kannalta suurin virhe tehtiin ennen -99 ek-vaaleja, pitämällä otettu lähempänä keskustaa oleva linja. Lipponen onnistui karismallaan ja osaksi vielä laman (tai pikemmin sen muistojen) vaikutuksesta pitämään puolueen aseman suurimpana puolueena, mutta samalla luotiin kuvaa pysyvän askeleen lähemmäs keskustaa ottaneesta puolueesta. Samaa linjaa jatkettiin vielä ek-vaaleissa-03, ja tapahtui tippuminen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Heinäluoman ei enää onnistunut tehdä siirtoa takaisin vasemmalle, kun hallituskumppani (Keskusta) oli suurempi ja puolueesta katsottuna oikealla puolella. Oppositio vuodet 07-11, tekivät puolueelle hyvää, kun vallalla oli porvaripuolue, joten demareilla ei ollut taakkanaan perinteistä oppositiopuoleen dilemmaa: ajaakko omia arvoja vai vastustaakko hallitusta? Silloin se oli demareille sama asia.

 Ek-vaalit -11 olivat erikoiset, kuten hyvin muistamme. Perussuomalaiset nousivat ryminällä eduskunnan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Silloin SDP jäi kakkoseksi, Kokoomuksen pitäessä pintansa nousten suurimmaksi. Talous oli ja on edelleen kriisissä ja hallituskumppaninamme on meitä selkeästi oikeistolaisempi puolue, ja isommalla mandaatilla eduskunnassa. Oli taas pakko ottaa askel lähemmäs keskustaa, ja samalla astua persujen tontille. Siinä missä eduskuntakausi -95-99 olisi voinut näyttäytyä puolueen historiassa poikkeuksellisena ajanjaksona kun oli pakko olla oikeammalla kuin normaalisti, niin nyt näyttää siltä että -95 otettiin pysyvä askel oikealle, ja vain oppositiokauden ajan räksytimme vasemmistolaisempana puolueena. Vaikka kaikki eivät asiaa ehkä näin koe tai miellä, tai tule edes asiaa ajatelleeksi, niin väittäisimpä että ilmiö jossa nyky-SDP:tä pidetään linjattomana puolueena, johtuu tästä. Suureksi osaksi omaa syytään, mutta osaksi myös pakon sanelemana.

Jos taas ajattelemme nykyhetkeä, ja sijaintiamme talouspolitiikan akselilla äärivasen-talouspoliittinen keskusta, olemme lähempänä keskustaa kuin vasenta. Siellä on myös Perussuomalaiset. Näin me olemme menneet ehdon tahdoin jakamaan niukkoja poliittisia resursseja vasemmalla puolella toisen suuren puolueen kanssa, jättäen samalla Vasemmistoliitolle laajan liikkumavaran. Pitää ottaa myös huomioon se, että edelleen meidän peruskannattaja joukkonamme ovat tavalliset duunarit, joista moni varmasti punnitsee vasemmistolaisen talouspolitiikan ja konservatismin välillä. Mikäli emme saa luotua riittävää eroa talouspoltiikassa perussuomalaisiin, eli mikäli emme liiku riittävän paljon vasemmalle, moni duunari valitsee mieluummin sitten kahdesta lievästi vasemmistolaisesta puolueesta sen konservatiivisemman.

Nykylinjalla ja asemallamme vasemmisto-oikeisto-akselilla, me olemme turha puolue, sillä Vasemmistoliitto kykenee vastaamaan vasemmisto-liberaalien ajatuksiin, ja Perussuomalaiset vasemmisto-konservatiivien ajatuksiin. Meidän pitää siis siirtyä takaisin vasemmalle, jottame erottuisimme talouspolitiikassa riittävästi eduksemme persuista, ja meidän olisi mahdollista saada vasurit näyttäytymään joko liian lähelle demareita jäänyttä puoluetta tai sitten idealisti-haihattelijoilta, eli liian äärivasemmalla olevaltavpuolueelta, riippuen siitä siirtyvätkö he meidän mukana askeleen vasemmalle vai ei. Joka tapauksessa väitän, että SDP:llä on vain yksi tie, mikäli se aikoo siirtyä takaisin, tarpeelliseksi puolueeksi.

 Loppuun esitän vielä ajatuksen, jota toivon teidän pohtivan, ja jota jään varmasti itsekin vielä miettimään. Olemmeko me suomalaiset perusluonteeltamme vasemmistolaisia vai oikeistolaisia? Päädyin tähän kysymykseen pohtimalla ensin sitä, että kumpi kulloinkin, konservatiivisuus vai liberaalius kulkee paremmin esim. vasemmistolaisuuden kanssa käsi kädessä. Yhdysvallat ovat taloudellisesti oikeistolainen maa, sitä ei käy kiistäminen. Mutta siellä liberaalit, eli Demokraatit, ovat vasemmistolaisempia kuin konservatiivit, eli Republikaanit. Täällä taas tuntuu siltä, että mitä liberaalimpia ajatuksia esittää, sitä oikeistolaisempi näkemys hänellä on talouspolitiikasta. Voisiko olla niin, että konservatiivien talousajattelu kertoo kansan vanhasta arvomaailmasta joka on kytköksissä myös talouteen. Eli kun Suomessa nykyiset vallalla olevat ikäluokat elivät yleisen vasemmistolaisuuden ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, niin nyt konservatiivitahot puolustavat vahvaa valtion taloutta, ja menestyvät vasemmalla laidalla. Toisaalta juuri sotien jälkeen, ja sitä ennenkin liberaalit ja vasemmistolaiset pitivät paremmin yhtä. Jäädään pohdiskelemaan...

sunnuntai, 1. kesäkuu 2014

Säästä ihmeellisesti, säästyi ihmeessä hetkikin - kärsi ihmeessä sinäkin

Olen huomannut erään mielenkiintoisen piirteen suomalaisessa julkisessa taloudessa, ja ennen kaikkea terveydenhuollossa: se on lyhytnäköinen. Lääkärit tekevät ratkaisuja, joilla toivotaan hetken säästöä, ja jos hyvä tuuri käy, siinä onnistutaan. Todennäköisempää kuitenkin on, että tällä pienellä säästöllä aiheutetaan vieläkin isompia lopullisia kuluja.

 

 

Otetaan esimerkkitilanne, jossa Herra Huu menee lääkärin vastaanotolle, ja valittaa selkäkipuja.Tohtori Huu epäilee, että aiemmin diagnosoitu vamma alaselässä on taas alkanut vaivaamaan. Kipu tuntuu kuitenkin yläselässä. Tohtori lähettää Herra Huun röntgenkuvauksiin, jossa kuvataan vain alaselkä, esimerkkihintana 400e. Koko selän kerralta kuvaaminen olisi maksanut 600e. Tohtori Huu ajatteli, että koska vanhojen vaivojen mukaan loogista olisi, että vika löytyy alaselästä, on parempi säästää tämä 200e, ja kuvata vain puolet. Hän ja muutamat muut lääkärit joiden kanssa hän on asiasta puhunut, ovat asiasta yhtä mieltä.

 

 

Röntgenkuvat tulevat, ja sama alaselänvika löytyy sieltä edelleen. Herra Huu on kuitenkin sitä mieltä, että vika ei voi olla alaselässä, jos kipu tuntuu yläselässä. Hän ei suostu leikkaukseen, ennen kuin oikea vika on löytynyt, eli hän vaatii päästä yläselän kuvaukseen. Samaan aikaan vika pahenee entisestään, kun prosessi pitkittyy. Tohtori Huulla ei ole enää muita vaihtoehtoja kuin lähettää Herra Huu myös yläselän kuvauksiin, hinta sama 400e. Jo nyt kuvaukset ovat tulleet 200e kalliimmiksi kuin jos asia oltaisiin suoritettu kerralta.

 

 

Nyt myös yläselästä löytyy vika, siellä kasvaa kasvain. Herra Huu pääsee leikkaukseen ja toipuu. Kuitenkin, prosessi venyi huomattavasti, ja kasvain ehti aiheuttaa, kas vain, pysyviä vammoja. Lääkärit jälkeenpäin tajuavat, että jos Herra Huun koko selkä oltaisiin kuvattu kerralta, oltaisiin jo suoraan kuvauksissa säästetty 200e, ja hänet oltaisiin todennäköisesti saatu kuukausi, kaksi tai jopa kolme aikaisemmin takaisin töihin. Lisäksi oltaisiin säästetty paljon kalliiden lääkäräiden aikaa, eikä leikkauksesta toipuminen olisi vienyt yhtä kauaa.

 

 

Edellä kuvattu tilanne, perustuu todelliseen tarinaan, jonka hiljattain kuulin. Diagnoosit eivät luonnollisestikaan ole täysin samat, ja summat ovat mielikuvituksellisia, ja jos joku lukijoista tietää paremmin näistä hinnoista, niin saa korjata. Pää pointtina on kuitenkin se, että kun julkisella sektorilla on rahat vähissä, ja eletäään kädestä suuhun, sen on pakko pakottaa työntekijänsä yrittämään säästämään joka tilanteessa, jotta velkaa ei jouduttaisi ottamaan lisää. Tämä jatkuva joka asiassa nipistäminen ja pienten hetkellisten säästöjen hakeminen johtaa pitkäntähtäimenperspektiivin katoamiseen, eikä kokonaisuutta kyetä näkemään.

 

 

Julkisen sektorin rahapula, ja jatkuva keikkuminen ”siinä rajoilla”, kun verottaa ei haluta, johtaa siihen, että julkinen sektori toimii vieläkin tehottomammin, kuin mikä oletus on. Jos julkisella sektorilla, ja ennen kaikkea terveydenhuollolla olisi vuosittain käytössä edes 10% enemmän rahaa kuin mitä sitä oletettavasti kuluisi niillä palveluilla ja muilla menoilla mitä ollaan budjetoitu, se voisi päästä lopulta jopa 10% säästöihin em budjettiin nähden. Siispä jos esim valtion oletetaan laativan 50 mrd:n budjetin, ja jos se keräisi veroja 55 mrd, ja näin ollen kun julkisilla toimijoilla on niin sanotusti varaa miettiä asioita kokonaisuutena, se saattaa lopulta tarvita rahaa vain 46 mrd. Toki säästölukua on mahdoton ennustaa, ja se saattaisi jäädä pienemmäksi, mutta en yllättyisi vaikka se toimisi vielä esimerkkiänikin paremmin.

Mitä sitten tehdä sille ylimääräiselle rahalle joka jäisii, em esimerkin mukaan 9 mrd euroa? Sillä voidaan vaikka täsmäelvyttää taloutta ja nostaa työllisyyttä, tehdä julkisia investointeja. Tai se voidaan lisätä veronpalautuksiin, tai sijoittaa. Voitaisiin vaikka rakentaa lastensairaala joka maakuntaan, tai antaa kehitysapua. Sillä voitaisiin rakentaa kattava sähköjakeluverkosto sähköautojen "tankkaamista" ajatellen. Sillä voitaisiin ostaa armeijalle kalustoa, ja lisätä rauhanturvaajien määrää kriisialueilla, jos kerran sen alan suurvallaksi aiotaan. Nekin fiksumpia käyttökohteita kuin hukata se lyhytnäköisyyteen...

tiistai, 22. huhtikuu 2014

Telkkaristakaan ei tule mitään Natottavaa

Viime viikolla televisiosta tuli paljon asiaa Nato keskustelusta. Yle järjesti tiistaina Venäjä-illan, joka siis luonnollisesti sivusi Nato-kysymystä, ja torstaina A-talkissa puhuttiin nimenomaisesti Natosta. Nämä kaksi keskusteluohjelmaa saivat jälleen itsenikin pohtimaan tätä aihetta.

Venäjä-iltaa on pakko kommentoida siten, että ihmettelen suuresti kaikkien osapuolien syyttelyä. Ei ole millään muotoa järkevää keskustelua sellainen, jossa ei kuunnella toista osapuolta, ja huudetaan päälle varsin voimakkaita ja leimallisia termejä. Ollaan olevinaan niin varmoja oman kannan paremmuudesta ettei edes haluta ymmärtää toista, ja solvataan niitä ihan surutta varsin raflaavin sanankääntein. Ei se keskustelu sillä tavalla pyöri. Onneksi A-talkissa oli fiksumman oloista porukkaa ja vähemmän desibelejä. 

Mutta olipa Venäjä-illan argumentaatiotaso millaista hyvänsä, se herätti joka tapauksessa ajatuksia. Suomessa useimmat ovat varmaankin tottuneet siihen ajatukseen, että Amerikka ja länsivallat ovat se hyvä puoli, ei täysin viaton mutta perusteeltaan kuitenkin, ja taas Venäjä se paha puoli, ei ehkä ihan läpeensä, mutta perusteeltaan kuitenkin. Ajatellaan että lännessä demokratia toimii ja täällä ollaan onnellisia. Länsimainen elintaso kertoo sen, että Eurooppalainen markkinakapitalismi ja demokratia takaa hyvän menestyksen. Moni ehkä ymmärtää, Kiinan esimerkin jälkeen, että muutenkin voidaan tuloksia saada, mutta tämä toimii ainakin varmasti. No onhan se totta, että demokratia pelittää, hitaasti mutta varmasti, mutta tekeekö se muista kuin demokraattisista maista pahoja? 

Ihmisten pitäisi ehkä miettiä, että toimiiko Venäjä tässä tilanteessa todella niin irrationaalisesti tai julmasti, kuin tahdomme aina ajatella. Olisiko tilanne toinen, toimisiko Venäjä toisin jos historian saatossa Venäjää olisivat hallineet sellaiset tsaarit, jotka eivät olisi huonolla politiikallaan aiheuttaneet tarvetta vallankumoukselle, kommunistien valtaan nousua ja diktatuuria, ja edelleen vahvaa johtajaa johtamaan Neuvostoliiton perillistä? Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys, uskommeko me todella, että Yhdysvallat ja sen vaikutuspiiriin kuuluvat maat, ovat puhtaita, että Yhdysvalloilla ei ole mitään omahyväisiä tarkoituksia, eikä halua puolustaa omaa reviiriään, vaan kaikki toimintaa perustuu rauhantahtoon? 

Venäjä ja Yhdysvallat, niin kuin myös Kiina, ovat suurvaltoja, merkittävässä roolissa maailmanpolitiikassa, ja omaavat mahdottoman vaikutusvallan. Kuvitelkaapa itsemme tähän asemaan. Tehdään ajatusleikki, jossa me olisimme tässä tilanteessa vaikkapa Venäjä, ja Virossa (joka tässä ajatusleikissä ei ole Natomaa, Ukraina sen sijaan olisi) kotimaan asioihin tyytymätön porukka alkaisi riehumaan. Emmemkö me silloin, suurvaltana, jolla olisi varaa puuttua tilanteeseen, ja jonka uskottavuuden kannalta olisi tärkeää pitää omiensa puolia kriisialueilla, puolustaisi omaa suomalaista vähemmistöämme? Emmekö ihmettelsi jos joku merkittävä suurvalta puolustusliittoineen, joka on levinnyt huolestuttavan lähelle omia rajojamme, yrittäisi väkisinkin puuttua tilanteeseen? Rauhalliset aikeet tuntuisivat meistä, pienen maan asukkaista luonnollisilta tässä tilanteessa, mutta vallasta huumaantuminen on ihmiseen rakennettu, ja se että Suomestakin on joskus Suurta yritetty tehdä, osoittaa että yhtä kahjoja mekin olisimme suurvalta-asemassa.

Yleensäkin, kun ihmettelemme toisten, täysin eri asemassa olevien ihmisten tai valtioiden toimia, meidän tulisi kyetä asettumaan toisen asemaan. Moni Nato kannattaja, kuten vaikkapa Kimmo Sasi, luottaisi täysin Naton turvatakuisiin. Olen täysin samaa mieltä A-talkissa mukana olleen vapaan toimittajan, jonka nimi on jo unohtunut, siitä että turvatakuisiin ei ole luottamista. En olisi lainkaan niin varma, että esimerkiksi Yhdysvallat olisi todella riittävän kiinnostunut puolustamaan Suomea, tai mitään muutakaan pientä Natomaata, jos joku ulkopuolinen maa siihen hyökkäisi. Yhdysvallat on suurvalta, Suomi vain pieni länsimaistunut valtio Venäjän kyljessä. Tämä on minusta yksi tärkeimmistä syistä, miksi en katso että Suomi hyötyisi riittävästi Natojäsenyydestä.

Muutoinkin, kun Suomi on totutusti ollut ja tullut tunnetuksi liittoutumattomana maana, olisi minusta typerää nyt huolestuttaa Venäjää, ja liittyä Natoon. Suomen ja Venäjän välit ollaan ennenkin hoidettu näin ja hyvin on mennyt. Niin se hoituu hyvin jatkossakin. Meidän ei tarvitse liittyä Natoon, eikä kukaan pakota meitä liittymään siihen Euraasian liittoon, josta Venäjä-illassa oli puhetta. Natojäsenyys aiheuttaa huomattavia kustannuksia, ja voi viedä meidät sotiin, jos jossain muualla päin jotakin Natomaata uhattaisiin, itse kun tahdomme lupauksistamme, eli tässä tapauksessa turvatakuista pitää kiinni. Hei! Ei ole mitään, pelättävää.

Blogi julkaistiin alunperin sunnuntaina 20.4. osoitteessa http://konstablogi.webs.com