Kun olen tehnyt kandityötäni, olen törmännyt käsitteeseen "uusliberalismi". On minulla ennenkin ollut siitä jonkinmoinen käsitys. Huomattavsti nykyistä kauniimpi, vaikkakin hyvin varauksellinen, enkä koskaan ole ollut sen kannattaja. Nyt olen sitä entistä vähemmän. Kuitenkin, kandityössäni - jota en muuten ala tässä tarkemmin ruotimaan - on minun pitänyt tutustua tähänkin liikkeeseen ja sen historiaan. Tutkimusretkeni sen syövereihin on aiheuttanut minussa suuria tuntemuksia (lähinnä pahoinvointia, ahdistusta ja epätoivoa), ja siksi haluankin nyt jakaa (copy paste) vielä keskeneräisen kandityöni alaluvun 2.3.Kansainvälisiä tuulia - Uusliberalismi rantautuu. Lisäksi laadin loppuun tätä kappaletta koskevan lähde"luettelon".

 

2.3.Kansainvälisiä tuulia - Uusliberalismi rantautuu

Uusliberalismin synnylle on ehkä vaikea määritellä syntyhetkeä, mutta itse voisin väittää, että sen liekkeihin leimahtaminen tapahtui, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon päätti yksipuolisesti erottaa Yhdysvaltain dollarin Bretton-Woods järjestelmästä. Järjestelmän, joka luotiin jo 1944, ideana oli, että aluksi määriteltäisiin kuinka suurta määrää kultaa yksi dollari vastaisi. Tämän jälkeen yhteisestä kassasta löytyisi aina liikkeellä olevaa dollareiden määrää vastaava määrä kultaa. Yhdysvallat kuitenkin painatti valtavia määriä dollareita, mm. Vietnamin sodan rahoittamiseen, eikä kultavaranto pysynyt perässä. Dollarin arvo laski, ja sijoittajat alkoivat vaihtaa dollareita kultaan, ja kultavaranto alkoi ehtyä. Nixon teki lopulta omavaltaisen ratkaisun ja irroitti dollarin järjestelmästä, ja kellutti sen. Tätä esimerkkiä seurasivat myös monet muut valtiot, ja niin pääoma saattoi liikkua vapaammin kuin koskaan. (Patomäki, 2007).

Patomäen (2007) mukaan uusliberalismilla oli aluksi vastustajansa, sillä sosialidemokraattiset aatteet olivat jo juurtuneet syvään. Niin myös Iso-Britanniassa, josta lopulta tuli kuitenkin uusliberalismin toinen kehto Yhdysvaltain ohella. Toisaalta uusliberalismi sai myös jalansijaa vasemmistolaisissa opiskelijaliikkeissä, joissa niin ikään ihannoitiin yksilön vapautta. Lopulta uusliberalismi nousi hallitsevaksi liikkeeksi, eikä vähiten suuryhtiöiden pa(i)nostuksen ansiosta. Suuryhtiöt katsoivat, että vapaat markkinat olivat näille eduksi, ja siksi he ponnekkaasti kannattivat ideologiaa joka mahdollisti vapaimmat mahdolliset markkinat. (Myös Ferguson ja kump., 2002).

Vuonna 1972, Yhdysvalloissa perustettiin The Business Roundtable - järjestö, jonka jäsenyhtiöt muodostivat yhteensä yli puolet Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Järjestö julisti avoimesti sitoutuneensa “agressiiviseen pyrkimykseen saada mahdollisimman paljon valtaa yhtiöille”. Samainen järjestö rahoitti myös valtavilla summilla eri tutkimuslaitoksia ja ajatushautomoita, joiden oli siten määrä tuottaa perusteluita, ja tarvittaessa jopa empiirisiä todisteita uusliberalismin tueksi. Edelleen Patomäen (2007) mukaan ratkaisevaa uusliberalismin voittokulussa on ollut pääoman vapaa liikkuminen, sillä se on estänyt vasemmistolaisten talouspoliittisten ratkaisujen toiminnan.

Esimerkkinä on Ranskan presidentin, Francois Mitterandin, yritys toteuttaa vasemmistolaisempaa talouspolitiikkaa, mikä johti siihen että suuryritykset ja pankit eivät itse uskoneet sen toimimiseen ja pääoma pakeni. Odotukset olivat siis itseään toteuttavia. Samankaltaisista syistä myös ruotsalaiset sosialidemokraatit hävisivät vaalit vuonna 1976. Heidän palatessaan hallitusvastuuseen 1982, sosialidemokraattien Olof Palmen määritteli “kolmannen tien” uudelleen, olevan nyt perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin välissä. Tätä myötäilivät myös muut Pohjolassa, ja niin uusliberalismi saapui Suomeenkin. (Patomäki, 2007).

Myös Fergusonin ja kumppaneiden (2002) mukaan, uusliberalismi raivasi 1970-luvun loppuun mennessä tiensä sosialidemokratian hegemonian alta. Eräs voimahahmo tässä oli 1979 Iso-Britannian pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka ajoi uusliberalismin asiaa yksilöille kohdistuvan porkkanan avulla. Perusajatuksena oli luoda Iso-Britanniasta liikemaailman keskus, joka olisi erityisen otollinen bisnesmaailmalle. Sen kannatus perustui myös osin ajatukseen siitä, että se loi yksilöille mahdollisuuksia tienata suurempia omaisuuksia kuin säännellymmässä hyvinvointivaltiossa. Iso-Britanniassa oli yleisenä ajatus “ahneus on hyvästä” (“greed was good”). Niin brittiläinen hyvinvointivaltio sai Thatcherin hallituskauden (1979-1990) aikana, lukuisten supistamisten jälkeen näivettyä, uusliberalismin hengessä. (Ferguson ja kump. 2002).

 

Lähteet:

-Ferguson, Iain, Michael Lavalette ja Gerry Mooney (2002): Rethinking Welfare: A Critical Perspective. Lontoo, SAGE Publications, 2002.

-Patomäki, Heikki (2007): Uusliberalismi Suomessa: lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki, WSOY, 2007.